Kuinka monella on lapsia? Kuinka monet niin hartaasti niitä toivovat? Kuinka monella onnistaa edes?
Miten ihania nuo omat pienet pojan koltiaiset onkaan. Ennen sitä vaan ei jotenkin tajunnu että oman äidin asettamat rajat ja kuri on vaan välittämistä, todellista sellaista!
Meillä pojat uhmaa alvariinsa.
Isompi oli (huomaa OLI ;)) ensimmäiset 3vuotta kuin Herran enkeli. Pelkkä ajatus. Kaikki kävi ja kaikki onnistu. Toki kiukkua on, mutta tässä vaiheessa vois sanoa : "helppo lapsi". Yöt on nukuttu todella pienestä, tutti jäänyt pois 1vuotiaana, kävelemään opittu 1vuotiaana ja 2-3sanan lauseita tuli jo 1v7kk ikäisenä. Päivä kuivaksi opittiin 1v 10kk ja hiukan päälle 2vuotiaana ei vaippaa ollut enään ollenkaan. Tänä päivänä, meillä asuu poika jonka suusta kuuluu usein" mä en halua, en en en , mä ite, älä älä älä, mä ite, äääääää, mee pois, anna olla, mä ite, älä sä tee noin..." Joten ihan tavallinen 3vuotias. Mutta silti kuin ajatus. Ihana ja huomaavainen pieni poika <3
Pikkuveli on kaikki kaikessa, mutta sodan syttyessä poikien välille, tietää naapuritkin meillä asuva 2 kovatahtoista poikaa ja 2 ajoittain pinna kireällä olevaa vanhempaa.
Pienempi, meidän kuopus...vetää ihan kamalat raivarit HETI NYT ja VÄLITTÖMÄSTI, jos joku ei onnistu niin kun hän on ajatellu. Täysin vastakohta isoveljensä kanssa. Syntymästä saakka oikeen jääräpää! Päätti nimittäin pitää salaisuutena viime hetkille saakka, jotta hän päättää syntyä nyt ja heti perätilassa :D Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin hyvin ja tässä sitä ollaan.
Pienempi herra on kans ollu suhteellisen kiltti lapsi. Mitä nyt päätti olla syömättä tuttipullosta, joten äidin huomassa oltiin puolivuotta. Itelle, ihmiselle joka ei niin välitä rintaruokinnasta, se oli kova paikka!! Kesällä 2012 päätin(6kk imetyksen jälkeen), että nyt saa riittää ja yhtäkkiä poika päättikin että ok, näillä mennään mitä on annettu. Kupista on juotu jo 4kk ikäsestä huikkia ja lopulta puolen vuoden ikäsenä nokkamukista ja hiukan vajaa vuoden ikäsenä -tähän päivään saakka ihan tavallisesta kupista. Yöt on nukuttu pienestä pitäen suhteellisen hyvin. Päivä kuivaksi pienempi oppi 1v 11kk ikäsenä.
Vaikka temperamentia löytyy enemmän kuin muille jakaa, osaa se olla se hellyyttäväkin isopieni 2vuotias. Antaa suukkoja ja änkee itse posken äitin tai isin huulia vasten halutessaan suukkoja. Halii aina kun joku on lähdössä meiltä ja välittää todella SUURELLA tunteella.
Miltähän meidän kolmas näyttää? Onkohan sillä ruskeat silmät niin kuin vanhemmalla isoveljellä? Vai siniset niin kuin nuoremmalla? Tuleekohan siitä pitkä ja laiha niin kuin isänsä? Vai lyhyt ja ei niin laiha kuin äitinsä?Kamalan koetukselle se äidin ainakin laittaa. Vielä olis matkaa jäljellä <3 Täällä me sua jo odotellaan kuitenkin kovasti<3
Tällä sen tekstin rustasin ollessani raskaana joskus viikolla 6. Muutama päivä tämän tekstin jälkeen mulla alkoi matka kohti kuolemaa. Tai siltä se ainakin tuntui. Oksennus lensi 4päivää ja mikään ei pysynyt sisällä. Lopulta päätin marssi terveyskeskukseen ja lääkäri kiikutti saman tien siltä istumalta tippaan. Selvät kuivumisen merkit. Eikä ihme sen yrjöömisen jälkeen.
Vatsa kramppas niin lujaa välillä, että uskoin todella että tää raskaus oli tässä. Mutta kun mitään merkkejä km:stä ei ollut, alkoi lääkäri epäillä suolitukosta. Vatsa ei ollu toiminu moneen päivään, mutta oksennus lensi alvariinsa. Monen tunnin tippassa olon jälkeen, lähdin ambulanssilla Keskussairaalaan. Siellä vahvoja kipulääkkeitä vatsa kramppehin ja pahoinvointia lievittäviä myös suoraan suoneen. Lopulta torkahdin hetkeksi, kunnes heräsin naistentautien osastolta. Lääkäri oli saapunu ja mun olis aika mennä ultraan. Suoli oli suhteellisen normaalin näköinen,-mitä nyt vatsataudin jälkeen voi olla.
Ultraus ei loppunut kuitenkaan siihen, vaan lääkäri oli todella tarkkaavaisen näköinen. Ehdin jo mielessä miettiä, että nyt tulee tuomio raskauden suhteen, kunnes lääkäri avas suunsa pieni hymy huulilla "Sanna, sä taidat kuule odottaa kaksosia."
"MITÄ, PELLEILEKSÄ!?" mä kysyin ekana. Lääkäri käänsi monitorin ja näytti. Ei voinut kyllä tyhmempikään heppu ymmärtää väärin katsomaansa.
Lopulta tuli itku ja nauru samaan aikaan ja äkkiä soitto miehelle. Eipä tainnu sekään ymmärtää ihan eka. Suuri hiljaisuus vallitsi meidän minuutin kestävän puhelun.
Nyt kun on "elänyt ajatuksen kanssa", että meille tulee kaksi vauvaa kerrallaa, alkaa siitä jo nauttia. Voin rehellisesti sanoa, että ensimmäinen viikko oli aika kaaosta pään sisällä. Eniten huolestutti, kuinka ihmeessä me tullaan ratkeemaan joka paikkaan. Ja kuinka ihmeessä me jaksetaan, koska meillä on jo entuudestaan pieniä lapsia. Mun mielestä 4vuotiaan saatika sitten 2vuotiaan, ei todellakaan tarvitse vielä olla itsenäinen. Onneksi pojat on reippaita isojapieniä!
Nyt toivotaan että meidän molemmat pikkuiset jaksaa odottaa elokuuhun saakka <3
Tästä lähin siis.. blogi siirtyy enemmän perhe ja raskaus ajan blogiksi. Liikunta saa jäädä nyt hiukan pienemmälle osalle, niin kun se on jo oikeasti jäänykki-pahoinvoinnin ja kuvotuksen takia!
Halauksin: super onnellinen, tuleva suur perheen äiti