perjantai 28. helmikuuta 2014

Uusi raskausviikko ja vertailua

Niin vaan hurahti 12 raskausviikko käyntiin. Äkkiä on menny aika, mutta olis kiva kun se juoksis jo kovaa vauhtia eteenpäin. Olot on niin eriä mitä poikia odottaessa. Kovasti odotan jo mahan kasvua, vaikka kyllähän se on jo nyt aika "mojovan" kokoinen.
Eilen alkoi taas aivan järkyttävät olot. Lasten kanssa makoilua lattioilla lelujen kera, äkkiä pientä iltapalaa ettei ihan taju lähde ja nukkumaan. Mä oon nukkunu jo klo 20.15. Aamulla heräsin kelloon klo 6. Olo oli niin normaali mitä se nyt on viimeset viikot ollu. Aamupalan syötyä kuitenkin se taas alkoi. Vilu, räkä valuu, yököttää, pyöryttää.. Päätin tsemapata, koska mulla olis vaan yks päivä töitä ja sen jälkeen vapaa viikonloppu. Herätin lapset ja oltiin lähdössä. Nenää niistäessä meinas taju lähteä.
Soitin samantien töihin, että mä jään kotiin.
Kävin tk:ssa. Lämpöä ja sairaslomalappu kourassa lähdin sieltä. Pyysin saada vielä hemoglobiinin ottoa. Se olikin yllätykseksi noussu 112->122.
Nyt lämpösen juoman jälkeen, ja useamman tunnin unien jälkeen vain nenävuotaa ja pieni kuvotus on kaverina.

Monet naiset ja tulevat äidit vertailee raskauksia. Se on toisaalta ihan tyhmää, koska kaikki on yksilöitä, mutta onhan se kiva saada vähän jakaa ajatuksia ja "arvoja".

Ekassa odotuksessa olo oli mitä mahtavin. Masun huomas vasta n. rv 20 tienoilla. Hiki liikuntaa harrastin vielä rv 18, harmi että vuokrakortti loppui sitten. Liikunta kuitenkin jäi kuvioihin, mutta paino alkoi silti kertyä ruhtinaallisesti. Painoinkin 79.9kg kun lähdin synnyttämään. Eli n. 20kg isompana kuin mitä olin 9kk sitten.
rv 19, ilta turvotusten aikaan

Toinen raskaus menikin kuin hujauksessa. Masu tosin näkyi jo viikolla 8 niin hyvin vauvamasuna ettei sitä voinut valehdelle kaikille, vaan syöneensä hyvin. Painokin nousi vaivaset 7kg. Ainut kiusa- todella alhainen verenpaine. Salmiakkia ja lakua meni enemmän kun lähikauppa ehti tilata, mutta siihen ne vaivat sitten jäikin.

rv8

Nyt kolmas raskaus on niin täysin erilainen. Monikko raskaus ja olotilat. En vaihtais tätä odotusta mihinkään, mutta olishan se kiva näyttää ja tuntea itsensä välillä hyvinvoivaksi ihmiseksi. :)
Se kuinka tämä etenee(itseni kannalta odottajana), oon toiveikas.


Te joilla on  useampi lapsi,  onko teillä raskaudet eronneet toisistaan? Tai miten esikoisen omaavat, millaisia raskauksia teillä on ollut? :)

tiistai 25. helmikuuta 2014

tunne kuperkeikka kaksoisraskaudesta

Tänään on saanu jakaa ajatuksia, tunteita, onnistumisia ja tehtyjä/tekemättömiä hommia. Ihanaa kun on ystäviä.

Tänään olikin suurin puheen aihe "miltä meistä tuntuu nyt". Lähinnä mun osalta, monikko odottajana. Huomasin kuinka kaverit "säikähti" kun kerroin avoimesti pään sisällä olevan lähinnä niitä negatiivisempia ajatuksia kaksoisraskauden paljastuttua. Oonko mä sitten jotenkin outo? Kauhee äiti kun ajattelee noin, vaikka lapset on tärkeintä maailmassa?Miksi se ajattelee noin? Eikö pitäis olla ilonen!? Odotushan on maailman hienoin ja rakkain asia, mutta tuon mielestä se on kaikkea muuta? (Tai OLI!!!!)

Ensimmäinen viikko oli yhtä ajatuksien kanssa kamppailua. Kuinka meille voi olla tulossa kaksi pientä ihmisen alkua? Tervetuloa univelat ja kireä pinna, mä en haluakkaan, miten me pärjätään tuon ja tuon asian kanssa enään, kuinka isommille lapsille jää aikaa, kuinka mä pystyn ratketa joka paikkaan miehen ollessa päivisin töissä, miten me mahdutaan nykyseen kotiin, uus autokin pitää hankkia, miten meillä on varaa, kuinka sitä ja kuinka tätä. Voisin jatkaa kysymyksiä vielä huomennakin....

Neuvolassa kätilö vastas ihanasti, kun kerroin näistä ekan viikon tunteista
"Ihanaa kun oot noin rehellinen. Tiedätkö, et ole ensimmäinen etkä varmastikkaan viimeinen. Ja tuollaiset tunteet kertoo siitä, että sä todella odotat aidosti tulevia vauvoja, etkä vain ole "onnellinen monikko odottaja"!"





Nyt kun on ollut tietoinen monikko raskaudesta jo muutaman viikon on tunteet ja ajatukset täysin erilaiset. Jos väittäisin että ei tulis ajateltua ollenkaan tulevaa kuin vaan hyvällä mielellä- valehtelisin. Mutta enään ei oo semmonen "nounounou" -fiilis. Vaan odottava, onnellinen ja haikea!
Kuka ihana on päättäny että juuri meille on tulee kaksi ihanaa lasta vaikka meille on siunaantunu jo kaks ihanaa. Mitä sitten jos on univelkaa, sitähän on kaikilla tuoreilla vanhemmilla, mitä sitten jos kämppä on välillä kuin kaaos-lapsethan nauttivat lelujen levittämisestä(?), vauvat nukkuvat päivisin joten miten niin ei jäisi aikaa isommille lapsille, miksi pitäis ehtiä tehdä sataa asiaa kerralla- eihän me olla mitään koneita vaan äitejä!!! Meillä on kämpässä hyvin neliöitä ja vauvathan nukkuu vanhempien kanssa ensimmäiset kuukaudet-hyvin me mahdutaan. Ja jos ei mahduta, niin kyllä sopu sijaa antaa.
Uus auto nyt on pikku juttu, niitähän saa autokaupoista ja rahallisesti tullaan pärjämään varmasti koska säästöjä on ja molemmilla kuitenkin normaalit säännölliset tulot(myös äippäraha kaudella.).
kuva



Kuinka moni muu on paininut samanlaisten tunteiden kanssa? Vai onko minkäänlaisia tunteita edes tullu?

maanantai 24. helmikuuta 2014

lapset

Kuinka monella on lapsia? Kuinka monet niin hartaasti niitä toivovat? Kuinka monella onnistaa edes?
Miten ihania nuo omat pienet pojan koltiaiset onkaan. Ennen sitä vaan ei jotenkin tajunnu että oman äidin asettamat rajat ja kuri on vaan välittämistä, todellista sellaista!
Meillä pojat uhmaa alvariinsa.
Isompi oli (huomaa OLI ;)) ensimmäiset 3vuotta kuin Herran enkeli. Pelkkä ajatus. Kaikki kävi ja kaikki onnistu. Toki kiukkua on, mutta tässä vaiheessa vois sanoa : "helppo lapsi". Yöt on nukuttu todella pienestä, tutti jäänyt pois 1vuotiaana, kävelemään opittu 1vuotiaana ja 2-3sanan lauseita tuli jo 1v7kk ikäisenä. Päivä kuivaksi opittiin 1v 10kk ja hiukan päälle 2vuotiaana ei vaippaa ollut enään ollenkaan. Tänä päivänä, meillä asuu poika jonka suusta kuuluu usein" mä en halua, en en en , mä ite, älä älä älä, mä ite, äääääää, mee pois, anna olla, mä ite, älä sä tee noin..." Joten ihan tavallinen 3vuotias. Mutta silti kuin ajatus. Ihana ja huomaavainen pieni poika <3
Pikkuveli on kaikki kaikessa, mutta sodan syttyessä poikien välille, tietää naapuritkin meillä asuva 2 kovatahtoista poikaa ja 2 ajoittain pinna kireällä olevaa vanhempaa.

Pienempi, meidän kuopus...vetää ihan kamalat raivarit HETI NYT ja VÄLITTÖMÄSTI, jos joku ei onnistu niin kun hän on ajatellu. Täysin vastakohta isoveljensä kanssa. Syntymästä saakka oikeen jääräpää! Päätti nimittäin pitää salaisuutena viime hetkille saakka, jotta hän päättää syntyä nyt ja heti perätilassa :D Kaikki meni  kuitenkin paremmin kuin hyvin ja tässä sitä ollaan.
Pienempi herra on kans ollu suhteellisen kiltti lapsi. Mitä nyt päätti olla syömättä tuttipullosta, joten äidin huomassa oltiin puolivuotta. Itelle, ihmiselle joka ei niin välitä rintaruokinnasta, se oli kova paikka!! Kesällä 2012 päätin(6kk imetyksen jälkeen), että nyt saa riittää ja yhtäkkiä poika päättikin että ok, näillä mennään mitä on annettu. Kupista on juotu jo 4kk ikäsestä huikkia ja lopulta puolen vuoden ikäsenä nokkamukista ja hiukan vajaa vuoden ikäsenä -tähän päivään saakka ihan tavallisesta kupista. Yöt on nukuttu pienestä pitäen suhteellisen hyvin. Päivä kuivaksi pienempi oppi 1v 11kk ikäsenä.
Vaikka temperamentia löytyy enemmän kuin muille jakaa, osaa se olla se hellyyttäväkin isopieni 2vuotias. Antaa suukkoja ja änkee itse posken äitin tai isin huulia  vasten halutessaan suukkoja. Halii aina kun joku on lähdössä meiltä ja välittää todella SUURELLA tunteella.

Miltähän meidän kolmas näyttää? Onkohan sillä ruskeat silmät niin kuin vanhemmalla isoveljellä? Vai siniset niin kuin nuoremmalla? Tuleekohan siitä pitkä ja laiha niin kuin isänsä? Vai lyhyt ja ei niin laiha kuin äitinsä?Kamalan koetukselle se äidin ainakin laittaa. Vielä olis matkaa jäljellä <3 Täällä me sua jo odotellaan kuitenkin kovasti<3

Tällä sen tekstin rustasin ollessani raskaana joskus viikolla 6. Muutama päivä tämän tekstin jälkeen mulla alkoi matka kohti kuolemaa. Tai siltä se ainakin tuntui. Oksennus lensi 4päivää ja mikään ei pysynyt sisällä. Lopulta päätin marssi terveyskeskukseen ja lääkäri kiikutti saman tien siltä istumalta tippaan. Selvät kuivumisen merkit. Eikä ihme sen yrjöömisen jälkeen.
Vatsa kramppas niin lujaa välillä, että uskoin todella että tää raskaus oli tässä. Mutta kun mitään merkkejä km:stä ei ollut, alkoi lääkäri epäillä suolitukosta. Vatsa ei ollu toiminu moneen päivään, mutta oksennus lensi alvariinsa. Monen tunnin tippassa olon jälkeen, lähdin ambulanssilla Keskussairaalaan. Siellä vahvoja kipulääkkeitä vatsa kramppehin ja pahoinvointia lievittäviä myös suoraan suoneen. Lopulta torkahdin hetkeksi, kunnes heräsin naistentautien osastolta. Lääkäri oli saapunu ja mun olis aika mennä ultraan. Suoli oli suhteellisen normaalin näköinen,-mitä nyt vatsataudin jälkeen voi olla.
Ultraus ei loppunut kuitenkaan siihen, vaan lääkäri oli todella tarkkaavaisen näköinen. Ehdin jo mielessä miettiä, että nyt tulee tuomio raskauden suhteen, kunnes lääkäri avas suunsa pieni hymy huulilla "Sanna, sä taidat kuule odottaa kaksosia."
"MITÄ, PELLEILEKSÄ!?" mä kysyin ekana. Lääkäri käänsi monitorin ja näytti. Ei voinut kyllä tyhmempikään heppu ymmärtää väärin katsomaansa.
Lopulta tuli itku ja nauru samaan aikaan ja äkkiä soitto miehelle. Eipä tainnu sekään ymmärtää ihan eka. Suuri hiljaisuus vallitsi meidän minuutin kestävän puhelun.





Nyt kun on "elänyt ajatuksen kanssa", että meille tulee kaksi vauvaa kerrallaa, alkaa siitä jo nauttia. Voin rehellisesti sanoa, että ensimmäinen viikko oli aika kaaosta pään sisällä. Eniten huolestutti, kuinka ihmeessä me tullaan ratkeemaan joka paikkaan. Ja kuinka ihmeessä me jaksetaan, koska meillä on jo entuudestaan  pieniä lapsia. Mun mielestä 4vuotiaan saatika sitten 2vuotiaan, ei todellakaan tarvitse vielä olla itsenäinen. Onneksi pojat on reippaita isojapieniä!
Nyt toivotaan että meidän molemmat pikkuiset jaksaa odottaa elokuuhun saakka <3


Tästä lähin siis.. blogi siirtyy enemmän perhe ja raskaus ajan blogiksi. Liikunta saa jäädä nyt hiukan pienemmälle osalle, niin kun se on jo oikeasti jäänykki-pahoinvoinnin ja kuvotuksen takia!

Halauksin: super onnellinen, tuleva suur perheen äiti

perjantai 7. helmikuuta 2014

tipaton tammikuu, tipallinen helmikuu

Ihanaa kun mennään jo helmikuun puolella. Tuntuu että talvi alkaa olla jo takana päin ja saa keskittyä kevään tuloon. Itsellä ei tuo helmikuu alkanu kuitenkaan millään päin lupaavasti.
Viime viikon 3päivän kuumeilun perään alkoi mahtavat ja odotetut vapaapäivät. Käytiin esikoisen ja muutaman sukulaisen kanssa lauantaina Raxissa syömässä. Oli ihana viettää vaan toisen pojan kanssa aikaa pitkästä aikaa. Siltä kun tultiin kotiin alkoi vatsassa möyriä. Ajattelin sen johtuvan vaan siitä, että tuli syötyä pikkasen liikaa. Iltapäivällä kuitenkin alkoi oksentaminen ja siitähän ei tullu loppua ennen tiistaita, kun mä marssin puoli kuolleena terveyskeskukseen. Kalpeana kun lakana, odottelin hoitajalle ensin KAUAN ja sen jälkeen vielä lääkärille. Selvät kuivumisen merkit ja saman tien tippaan. 2pulloa ehti tippua ja lääkäri oli heti sitä mieltä että jatko tutkimuksiin keskussairaalaan. Siellä menikin koko ilta ja puoli yötä. Nyt olo alkaa olla jo parempi. Ennalta ehkäsevästi sain vielä pahoinvointi lääkkeitä, joten ehkä tää elämä alkaa voittaa.




Kaverin kanssa juttelin puhelimessa pitkän tovin tänään. Se kertoi kuinka oli jo odottanut tuulettumaan pääsyyä perhe kuvioista pitkästä aikaa, ja se päivä olisi tänään! Hyi.. ihokarvat nousi pystyyn ja oksennus oli jo lentämässä kaaressa. Onko oikeasti olemassa pahempaa kuin oksennustauti?! Onneksi niiden ei kuuluis tulla kun maagisesti "kerran vuodessa".  Mä todella toivon että mun loppuelämässä ei oo enään seuraavaa vuotta oksennustaudille!

Lapset on onneks ollu reippaita. Mitä nyt pienempi oksensi kaks kertaa sänkyyn ja kova silmätulehdus vaivas. Hiukan oli pojillakin vetopois, mutta onneks ne vältty tältä kamalalta taudilta.
Meidän pelastus on alku viikon ollu kyllä siskonpeti ja MTV Junior-kanava. Nyt on kyllä töllötetty lastenohjelmia, joten hetkeks saa riittää.


Liikunnat on jääny nyt ihan puihin. Tästä on hyvä jatkaa. Puntari näyttää -3.5kg, mutta kauhukseni jo tiedän, että kun ruoka alkaa maistua taas normaaliin Sanna maiseen tapaan, näyttää puntari jo +3.5kg "lähtöpainoon".
Sunnuntaina olis pitkän tauon jälkeen paluu töihin. Ihanaa päästä näkemään työkavereita. On tää neljän seinän (lue vessassa istuminen) kovaa puuhaa. Ehkäpä ens viikko saadaan startata mukavissa merkeissä!